Neljännesvuosisadan työ

25 vuotta siihen meni, mutta vihdoin se on siinä!

Tätä hetkeä tuskin kukaan on odottanut.

Miksi julkaisin kirjan, jota olen pitänyt pöytälaatikossa vuosikausia? En ole päätoiminen kirjailija. Olen Jupe, myyn huonekaluja päivätyökseni ja kirjoitan välillä enemmän, välillä vähemmän.

”Ei tämä nyt mitään suurta kirjallisuutta ole, mut mä tykkään sun tyylistä!” totesi yläasteen äidinkielenopettajani Pirjo minulle 1990-luvun puolivälissä palautteena kirjoittamastani tarinasta. Pirjo rohkaisi pitämään kiinni omasta linjastani ja muutti suhtautumiseni kirjoittamiseen kokonaan. Aloin kokea tyhjän paperin kiehtovana leikkikenttänä, kuuntelijoista parhaana. Liekö tuo opettajan kylvämä siemen ollut syynä myös siihen, että kesällä 2001 ylioppilaskirjoitusten jälkeen marssin lahtelaiseen paperikauppaan ja ostin mustakantisen muistivihon, aavistuksenomaisena aikeenani käyttää sitä omana sisäisenä reviirinäni, kynällä rajoja vetäen ja siirrellen. Ensimmäinen merkintä on kirjoitettu junassa 4.9.2001 matkalla Kotkaan. Jossain taustalla oli aina toive nähdyksi tulemisesta ja omien juttujen esittelystä muillekin.

Erivärisiä ja -kokoisia muistikirjoja kertyi vuosien varrella vino pino ja niiden sivuille haparoivia kirjojen alkuja, ideoita, tarinoita, unipäiväkirjoja, runoja, laulujen sanoituksia, pyrkimystä selkeyteen, loputonta pohdintaa. Uskouduin päiväkirjoilleni ja nautin kokemukseni sanoiksi pukemisesta. Muistikirjojen lehdillä olin minä raakana, en voittajana, en kirjailijana. Ihailin samalla varsinkin laulujen sanoittajamestareita ja heidän tarkkoja ilmaisujaan, jotka auttoivat näkemään elämän uudessa valossa, huumorilla, rakkaudella ja lämmöllä suodatettuna.

Kolmetoista vuotta myöhemmin läheiseni sairastuminen asettui vuosiksi taakaksi hartioilleni, mutta huomasin sen vasta kun paranemisvaihe käynnistyi, eikä minun tarvinnut enää huolehtia. Taakka putosi, ja samalla halu elää itselle merkityksellisempää elämää voimistui. Taakan mukana meni silloinen avioliittoni. Keskityin mantran lailla Henry David Thoreaun sanoihin:

If one advances confidently

in the direction of his dreams

and endeavours to live the life

which he has imagined

he will meet with a success

unexpected in common hours

Koin todella vahvasti, etten voi jatkaa enää samalla tavalla tai sairastun – päivästä toiseen sinänsä asiallisessa työssä, mutta alati turhautuneena. Korvissani soi Wayne Dyerin sanat: ”Don’t die with your music still in you.” Irtisanouduin työstäni. Jäin tyhjän päälle, vailla mitään suunnitelmaa, säästöjä tai turvaverkkoja. Päätin luottaa elämään ja katsoa päivä kerrallaan miten se kantaa. Aina kun huoli puski pintaan, kysyin itseltäni: ”Onko minulla juuri tänään kaikki mitä tarvitsen?” Aina vastaus oli kyllä. Huolet kohdistuivat jonnekin kauemmas, huomiseen ja tulevaisuuteen. Siispä oli syytä kiitollisuuteen, jos johonkin.

Ajattelin, että mikäli elämässä haluaa jotain tehdä, niin siihen kannattaa ryhtyä nyt eikä vasta ”sitten joskus”, ehkä eläkkeellä, koska voi hyvin käydä niin kuin tälle läheiselleni, ettei terveitä eläkepäiviä tulekaan. Niinpä jäin oman onneni nojaan. Halusin kirjoittaa kauan takaraivossani muhineen idean paperille. Kirjoitin käsikirjoituksen. Luetutin sen käsikirjoittajaystävälläni ja muutamalla kaverillani ja pyysin palautetta. Sain palautetta. Muokkasin käsikirjoitusta parempaan suuntaan. Pyysin jälleen palautetta. Sain jälleen palautetta ja muokkasin teostani uuteen uskoon. Käsikirjoitus valmistui yli kahdeksan vuotta sitten. Jossain kohtaa koin ahaa-elämyksen ja järjestin päiväkirjan päiviä taiteellisella vapaudella alun ja lopun osalta mielestäni lukukokemusta paremmin palvelevaksi.

Tarjosin käsikirjoitustani nimekkäille kustantamoille. Se ei tuntunut sopivan kenenkään ohjelmaan. Lannistuin. Haistatin mielessäni pitkät. Aikaa kului. Tarjosin vielä muutamalle. Ei vieläkään natsannut. Mielestäni käsissäni oli valmis teos ja minulla oli sanottavaa. Koin, että olisi sääli ja väärin jättää se julkaisematta. Päätin julkaista käsikirjoitukseni itse. Kolme tuntia, kolmekymmentä kolme minuuttia ja kolmekymmentä sekuntia sen jälkeen, kun kirja tuli myyntiin sähköisessä muodossa, kilahti minulle viesti viimeiseltä proosan portinvartijalta, jonne olin lähettänyt kirjoitukseni puolisen vuotta aikaisemmin. ”Valitettavasti se ei mene meiltä läpi.” Mitä tästä ajoituksesta kannattaisi ajatella? Kosmista huumoria?

Mikään yksittäinen päätös elämässäni ei – edes edellä kuvatut – ole ollut autuaaksi tekevä sankariteko tai lopullinen niitti, vaan aina on noussut uusi päivä, uusi nurmi ja uutta tehtävää. Mutta jotkut päivät silti erottuvat joukosta jotenkin painokkaampina, selkeinä risteyskohtina. Niissä joko uskalsi lähteä kulkemaan uuteen suuntaan tai sitten ei uskaltanut. Olen tyytyväinen siihen, että otin tuon ajan itselleni ja kirjoitin tämän tarinan. Olen kiitollinen siitä, että sain elää kaikki nuo vuodet, joiden kuluessa vain meinasin sanoa sanottavani, ja että sain vielä nähdä sen päivän, kun todella sain jotain aikaiseksi.

Kirjasta ei tullut kovin pitkä. Tällaista lyhyttä kaunokirjallista teosta sanotaan pienoisromaaniksi. Minulle se kelpaa. Sen pitempi siitä ei tullut. Minulla oli monesti vuosien varrella jonkinlaisena kohderyhmänä mielessä (nuoret) miehet, jotka eivät yleensä paljon lue. Jospa kirjan lyhyet merkinnät, koko opuksen lyhykäisyys, ja matalalentoa muistuttava kulku olisivatkin tässä sopassa juuri ne mausteet, joiden avulla tämä kirja tulisi mässytettyä ihan loppuun asti myös vähemmän kirjoja napostelevien parissa. Vaikka et lukijana käyttäisikään filosofi E. Saarisen välähdystekniikkaa*, kirjan lukeminen on ohi muutamassa välähdyksessä. On se vaan niin lyhyt. Sen paikoittainen vulgaarius voi aiheuttaa reaktioita, mutta jos mausteet eivät maistu miltään, niin mikä on silloin koko sopan maku?

Tässä vielä vastauksia ei koskaan kysyttyihin kysymyksiin.

Onko sitten se, että kirjan tekemiseen on mennyt kauan tae siitä, että se on hyvä? Tuskinpa vain. Mutta siitä tuli juuri sellainen kuin siitä pitikin tulla. Jos pidät lukemastasi, niin olisitko niin ystävällinen ja jättäisit viiden tähden arvostelun. Jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin älä sano mitään. Näinä aikoina on paikallaan myös mainita, että teoksen luomistyön missään vaiheessa ei ole hyödynnetty tekoälyä, vaan se on täysin vanhanaikainen sydämen ja hengen tuote, joka on kehkeytynyt vuosien ja vuosikymmenien saatossa herkulliseen kypsymättömyyteen. Tämäkään ei ole laadun tae, mutta ajattelinpa mainita.

Perustuuko kirja omiin päiväkirjoihini ja ovatko kaikki kuvatut tapahtumat, mietteet ja tunteet omakohtaisia ja tosia? Vastaan poliitikon tavoin: kirja on monin paikoin tositapahtumien inspiroima. Vakavasti ottaen, kyllä kirjassa on niin paljon omakohtaista asiaa, että sen julkaiseminen hävettää. Pidän sitä hyvänä merkkinä. J. Karjalainen totesi joskus siihen suuntaan, että mitä yksityisempää, sitä yleisempää. Kun taide on tekijälleen riittävän henkilökohtaista, ihminen ei katso enää tekijään, vaan kääntyy itsensä puoleen.

Miksi sitten kirjan nimi on Munatonta lässytystä – nuoren miehen päiväkirja? Tähän liittyvä tarina on mielestäni parempi kertoa suullisesti, joten jätän sen johonkin sopivaan hetkeen tuonnemmaksi.

Toivottavasti tapaan sinut kirjani sivuilla!

* Esa Saarisen välähdystekniikassa kirja avataan satunnaisesta kohdasta ja paljastuu, että se on avautunut juuri siitä kohdasta mistä sen sillä hetkellä pitikin avautua. Koko teoksen lukemisesta tai mistään muustakaan ei kanneta huolta, vaan otetaan vastaan se mitä tuleman pitää tässä hetkessä.